Ihmiset sopeutuvat, kukin tavallaan. Itsenäinen selviytyminen ja itsekuri ovat Suomessa olleet hyveitä, osa sisua, mutta viisikymmentä vuotta lihotettu hyvinvointiyhteiskunta on leimannut ne liialliseksi ankaruudeksi itseä kohtaan.
Talousvaikeuksien uhatessa koko järjestelmää – kuten nyt – myös kulttuuristen prosessien suunta vaihtuu. Omavoimaisuus palaa arvoonsa ja systeemin maksimaalinen hyväksikäyttö menettää oikeutustaan. Kovina aikoina perimmäiset käsitykset yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta nousevat esiin.
Ei ole oikein teettää työtä korvauksetta (riisto), eikä ottaa korvausta tekemättä työtä (vapaamatkustus).
Näistä kahdesta helposti tunnistettavasta epäoikeudenmukaisuuden lajista jälkimmäinen on sosialismissa taiottu hyveeksi. Ajatellaan, että on oikein tasata populaatiossa normaalisti jakautuvan suorituskyvyn aiheuttamaa eriarvoisuutta.
Maan hallitus – jota mainitaan oikeistolaiseksi – kiltisti varjelee vasemmistolaista tulontasausparatiisia kuin omaansa.
Ottakaa niiltä jotka onnistuvat menestymään ja antakaa niille jotka eivät onnistu yhtä hyvin. Hyvinvointivaltio heiluttaa tätä Robin Hoodin miekkaa, ja niin katoaa sosiaalisten tulonsiirtojen papereista vapaamatkustuksen leima.
Kummallisinta tässä viime vuosisadalta lankeavassa sosialismin varjossa on sen alle kerääntyvä kaikkien puolueiden konsensus. Eduskunnan keskusteluja seuraavalle paljastuu pian, että maan hallitus – jota mainitaan oikeistolaiseksi – kiltisti varjelee vasemmistolaista tulontasausparatiisia kuin omaansa.
Poliittisen hyvinvointikonsensuksen vahvuus palautuu Kekkosen kaudella luotuun ristiriitojen sääntelytapaan, jonka hän oppi liberaaleilta sosiologeilta (Ralf Dahrendorf, Kettil Bruun, Erik Allardt). Yhteiskuntarauhan turvaamiseksi kommunistit otettiin hallitukseen 1960-luvun puolivälissä. Sisällissodan haava ommeltiin umpeen ja kansakunnan eheydestä tuli politiikan pyhä arvo.
Mutta se ei riittänyt. Kansallisen trauman jälkihoidoksi luotiin laajamittainen hyvitysvaltio, jonka poliittisesta tarpeellisuudesta ja sosiaalisesta kustannustehokkuudesta voi olla montaa mieltä.
Signeerasin taannoin kirjaani Turun kirjamessuilla ja äkkiä pöydän ääressä seisoi hyvin tunnettu henkilö. Hän kertoi tapauksen 1980-luvulta. Tiedemies oli kuulunut kahteen Sosiaalidemokraattisen puolueen työryhmään jotka laativat ohjelmia hyvinvointivaltion laajentamiseksi. Asiantuntijat olivat ilmaisseet huolensa siitä, että hyvinvointivaltio voi johtaa myös vastuuttomuuteen ja yhteiskuntamoraalin rapistumiseen. Työryhmien ay-jäseniä ja politrukkeja moinen huvitti: Ei yksilön vastuu meille kuulu. Se on työnantajien ja porvarien huolenaihe!
Vapaamatkustuksen riemuvoitto ei ole siis sattumaa. Se on työväenliikkeen linnakkeissa tietoisesti rakennettu keino ulosmitata työnantajilta ja paremmin ansaitsevalta keskiluokalta kaikki mikä tulonsiirtojen avulla irti saadaan. Nyt esimerkiksi asumistukeen kuluu 1,7 miljardia vuodessa ja edunsaajia on 800 000 henkeä eli 60 prosenttia vuokralla asuvista.
Tästä ja monista muista alun perin väliaikaisiksi tarkoitetuista puutteenalaisten avustuksista on tullut kohtalaisen hyvinkin pärjäävien pysyviä luontaisetuja, joita niihin oikeutetut käyttävät surutta hyväkseen.
Pian elämänsä laihdutuskuurille joutuvalla Suomineidolla on turhan monta aikuista lasta rinnoillaan
Näin toimii hyvitysvaltio.
Kuten KELA:n pääjohtaja Liisa Hyssälä on todennut, järjestelmä ei tue ihmisten omavoimaisuutta ja yritteliäisyyttä, vaan päinvastoin tekee heistä tukiriippuvaisia.
**Tämä sopii hyvin siihen, **että hyvinvointivaltiota paisuttaneilla sosialisteilla ei ollut aikomustakaan ottaa vastuullisen ja itsenäisen yksilön kannustamista ja siten modernin yhteiskunnan kokonaisetua tavoitteekseen. Koko hanke oli alun alkaen vanhakantainen tulontasausunelma. Se on toteutunut murheellisella tavalla. On syntynyt satojatuhansia tukiriippuvaisia. Pian elämänsä laihdutuskuurille joutuvalla Suomineidolla on turhan monta aikuista lasta rinnoillaan.
Kun sosiaalikulujen suhde bruttokansantuotteeseen 1990-luvun alun lamavuosina nousi yli 30 prosentin, sosiaalitukia leikattiin kovalla kädellä. Nyt julkinen talous on samassa jamassa eikä optimistisinkaan talouskasvu hoida rahoituskriisiä. Parasta olisikin, että poliittisesti vanhentunut ja sosiaalisesti passivoiva järjestelmä nollattaisiin ja luotaisiin sen tilalle vapaamielisen tasavallan perustuslaillisia arvoja aidosti palveleva sosiaaliturva.
Äiskältä ja iskältä itse kukin voi odottaa ehdotonta rakkautta, mutta yhteiskunnassa on reilua toimia ehdollisen rakkauden mukaan.
Tanska, Ruotsi, Norja, Saksa ovat panneet toimeksi. Sosiaaliturvaa on uudistettu työperusteiseksi ja tulosta syntyy. Talous ei ole nollasummapeli. Työllistymisen kierre lisää kulutusta, yritteliäisyyttä ja työpaikkoja.
Eikä kyse ole vain taloudesta. Kuten pankkikonserni Nordean johtaja Casper von Koskull osuvasti kiteytti, työ on ihmisille paitsi vaurauden lähde myös arvo ja sosiaalinen tarve.
Itsenäinen, vastuullinen ja työtä tekevä ihminen on asetettava yhteiskuntapolitiikan tavoitteeksi, koska vain sellainen yksilö voi olla vapaa.
Jos halutaan lisää vastuullisia ja vapaita ihmisiä, tarjottakoon työttömille henkilökohtaisesti velvoittavia työllistämis- ja sosiaaliturvasopimuksia. Sillä tavoin – hyvin toimintaan sitouttamalla – valmennetaan tervettä, elinvoimaista, osaavaa ja kyvykästä kansakuntaa, jonka jäsenet voivat menestyä myös globaalissa kilpailussa.
Jari Ehrnrooth
Kirjoittaja kirjailija ja filosofi, kulttuurihistorian ja sosiologian dosentti, jonka viimeisin teos Hyvintoimintayhteiskunta on herättänyt kiivasta keskustelua. Syntyi Koitereella, kirjoittaa Munkkiniemessä, juoksee Keskuspuistossa.
Ehrnrooth vuorottelee sunnuntaikolumnipaikalla Jani Kaaron, Heidi Hammarstenin ja Maria Petterssonin kanssa.