Paul Gustafssonin puupiirros Iguaani vuodelta 2016 on nähtävissä Galleria Art Kaarisillassa.
Näe ainakin nämä – taidekriitikko Otso Kantokorpi valitsi pääkaupunkiseudun kiinnostavimmat kesänäyttelyt
Vammaistaiteilijoiden työt ravistelevat. Kulttuuriyhdistys Suomen Eucrean puheenjohtajan Ismo Helénin mukaan vammaistaide on samankaltainen taiteen alalaji kuin punk.
Suomen taide-elämä muuttui 50 vuotta sitten pysyvästi. Tuolloin avattiin ensimmäinen kesänäyttely Purnuksi nimetyssä kuvanveistäjä Aimo Tukiaisen kesäpaikassa Orivedellä.
Nykyään monen matkustelurutiiniin kuuluu käynti ainakin jossain kesänäyttelyssä – ja niitähän Suomessa piisaa. On muun muassa Mäntän kuvataideviikot, Mäntyharjun Salmela, Joutsan Haihatus, Nastolan Taarasti ja Iittalan Naivistit.
Taide ei kuitenkaan karkaa kesällä pääkaupunkiseudultakaan. Seuraavaksi viisi tärppiä pääkaupunkiseudun taidetarjonnasta.
Iloa ja lyyristä kepeyttä
Jos abstrakti konstruktivistinen taide on tuntunut vieraalta, tarjoaa klassikkomme Ernst Mether-Borgströmin (1917–1996) 100-vuotisnäyttely hyvää vahvistusta porttiteorialle matkalla kohti kovempia taiteita. Hänestä on hyvä aloittaa.
Mether-Borgström teki rinnakkain esittävää ja abstraktia taidetta, ja hänen abstraktissakin tuotannossaan leimaa-antavia olivat ilo, leikkisyys ja kepeys, väliin lempeä huumorikin.
Mether-Borgström uskoi taiteen voimaan. Hän halusi teoksillaan tallentaa optimismia ja elämäniloa. Hän totesi, että taiteen tulisi olla sielun arkkitehtuuria.
Konstruktivismia pidetään usein kuivakkaana taidemuotona, mutta Mether-Borgström uskoi myös intuitioon ja sattumaan ja antoi niille tilansa. Hänen teoksilleen onkin varmaan tästä johtuen ominaista tietty lyyrinen kepeys ja myös hyväntuulisuus, mitä korostaa myös hänen ennakkoluuloton ja kokeileva suhtautumisensa värien maailmaan.
Esillä on maalauksia, veistoksia ja grafiikkaa.
Ernst Mether-Borgström, Espoon modernin taiteen museo EMMA (21.6.–10.9)
Ernst Mether-Borgström, Sininen ja punainen aurinko, 1967, maalaus.
Porukalla Lapinlahdessa
Taide on ainakin viimeisen sadan vuoden ajan kokenut jonkinlaista keskipakoisvoiman vaikutusta museoiden ja gallerioiden maailmasta. Uudenlaisia taiteen esittämisen paikkoja ilmestyykin koko ajan. Yksi tuoreimmista on Helsingissä tyhjilleen jäänyt Lapinlahden sairaala, jossa on kesästä 2016 lähtien nähty taidetta, usein vähän rosoisempaa ja salonkikelpoisuutta kaihtavaa.
Monet taiteilijat ovat myös kyllästyneet yksittäisiä neroja tai tähtiä korostaviin taiteilijamyytteihin. Monet haluavat järjestää tapahtumia ja tehdä töitään porukalla. Vuonna 2013 perustettua Lapinlahden galleriaa pyörittävä Taiteilijakollektiivi Kunst on kutsunut kesän näyttelyynsä yksittäisten taiteilijoiden lisäksi myös muita ryhmiä: Brains on Art ja Forest Camp.
Kesän näyttely käsittelee tulevaisuuden yhteiskuntaa – muun muassa ruokaa, energiaa ja teknologiaa. Oheistapahtumissa on luvassa esimerkiksi Talvivaaran alueelta pyydetyn kalan syömistä.
Taiteilijakollektiivi Kunstin Tulevaisuusvaliokunta: Nykyisen ajanhetken jälkeinen aika, Galleria Lapinlahti (8.7.–13.8.)
Brains on Art, Valokone, 2017.
Taiteilijoiden omakuvia
Taiteilijamyyttejä on ravisteltu monin tavoin, mutta taiteilijan persoona ei lakkaa kiinnostamasta yleisöä. Kyse on varmaankin siitä, että taiteilijat mielletään toisenlaisiksi ihmisiksi kuin tavalliset porvarillisen yhteiskunnan kuuliaiset kansalaiset. Hehän ottavat niin sanottuja taiteellisia vapauksia.
Suurin osa tuntemistani taiteilijoista on ihan tavallisia ihmisiä arkisine murheineen. Käyn heidän työhuoneillaan rutiininomaisesti, mutta en minäkään mahda sille mitään, että heidän elämänsä ja valintansa kiinnostavat. Usein kyse on silkasta näkemisestä. Näkeekö taiteilija maailmaa jotenkin toisin? Miten taiteilija itsensä näkee?
Taide on yleensä varsin tietoinen perinteistään. Taiteilijan omakuva on vakiintunut lajityyppi, mutta sen käyttötavat ovat muuttuneet. Nykyään se saattaa olla vaikkapa identiteettipoliittinen kannanotto, yksittäistapaus, jolla saattaa olla yleisempiäkin seuraamuksia.
Taidehallin näyttelyssä perinteisempi taide ja nykytaide yhdistyvät kiinnostavasti. Yleisö voi pohdiskella pysyvyyden ja muutoksen heiluriliikettä.
Minä: Omakuva ajassa, Helsingin Taidehalli (27.5.–6.8.)
Pauliina Turakka Purhonen: Omakuva, 2010.
Vammaisten taidetta
Moderni taide-elämä on aina silloin tällöin kyllästynyt akateemisuuteensa ja hakenut voimaa marginaalista sekä hieman tuntemattomammilta alueilta, joissa uskallusta on riittänyt. On harrastettu niin sanottua primitiivistä taidetta, etsitty kansanomaista luovuutta ja uskaltauduttu eritysryhmien pariin.
Yksi ilahduttavimmista kehityskuluista 2000-luvun suomalaisessa taide-elämässä on se, miten erityisryhmät ovat ottaneet taiteen omiin käsiinsä eivätkä ole tyytyneet vain odottamaan löytämistään.
Yksi itsensä löytäneistä toimijoista on nastolalainen Kaarisilta ry., joka tarjoaa kulttuurialan päivä- ja työtoimintaa sekä ammatillista koulutusta erityistukea tarvitseville henkilöille kuten kehitysvammaisille ja pitkäaikaissairaille. Kaarisilta on pyörittänyt omaa galleriaa Helsingin Sanomatalossa vuodesta 2009.
Kaarisilta on myös perustanut biennaalin, joka nähdään tänä vuonna kolmatta kertaa. Jos Sanomatalon tarjonta innostaa, voi kesällä myös tehdä retken biennaalin toiseen näyttelypaikkaan, Erstan kartanoon Lahden Villähteelle.
Kaarisilta Biennale 2017, Galleria Art Kaarisilta (27.6.–6.8.)
Juulia Wallinheimo-Heimonen: Vitruviuksen veljesten parasiittiproteesit 2016, performanssirekvisiittainstallaatio, kangas, käsin kirjonta, kengät.
Rajua kannanottoa
Joillekin vammaistaide on vammaisten tekemää taidetta, käsitteli se mitä tahansa aihepiirejä. Asiaa voi kuitenkin lähestyä myös poliittisemmin, kuten jotkut aktivistit ovat tehneet. Esimerkiksi vammaisten ihmisten aktiivisuutta eri taiteen aloilla vahvistavan Kulttuuriyhdistys Suomen Eucrean puheenjohtaja Ismo Helén on määritellyt näin: "Vammaistaide on kantaaottavaa, aina. Se on samankaltainen taiteen alalaji kuin vaikkapa punk."
Yksi rajummista aktiiveista Suomessa on jo pitkään ollut Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen. Hän ei ole koskaan kaihtanut vaikeitakaan aiheita. Wallinheimo-Heimonen on alkujaan tekstiilitaiteilija, mutta hän on laajentanut välineistöään installaatioihin, veistoksiin ja videoonkin. Hän myös kirjoittaa aktiivisesti Vammaisen vartalon kuvat -blogia sekä kiertää puhumassa.
Näyttelyssä on nähtävillä muun muassa Wallinheimo-Heimosen tuorein videoteos, maailmalla jo palkittu dokumentti paralympialaisurheilija Ronja Ojasta.
Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen: Vammaisuus sopii kaikille – Täydellisyyden häirintää, Galleria K, Tikkurila (21.7.–13.8.)
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Taidekritiikki on kuollut, suree Kirkko ja kaupungin kolumnistina aloittava Otso Kantokorpi
Hyvä elämäTaide on Alaston kriitikko vinkkaa -nimikkeellä esiintyvälle taidekriitikolle pyhää, koska se käsittelee kaikille tärkeitä elämän kysymyksiä.
Alaston kriitikko vinkkaa: Taito puhua yksityisestä
Puheenvuorot
